Ulkonäköasiat on painanut mieltä viimeaikoina taas entistä enemmän. Ulkonäkö on aina itselle todella herkkä aihe, mutta joskus pystyn kuitenkin elämään sen kanssa enempää murehtimatta. Joskus ajatukset menevät puolestaan niin suuriksi, että talosta poistuminen vaatii kamalasti ponnistelua ja jokainen vastaan tuleva ihminen ahdistaa. Eiväthän ne muuta tee kuin tuijota ja ihmettele miten kuvottavalta näytän.
Tämä ongelma on taas tällainen, että tiedostan sen järjettömyyden. Kuka oikeasti kiinnittää huomiota täysin tuntemattomaan vastaantulijaan? Sen tajuaminen ei kuitenkaan poista ongelmaa vaan ajoittain jopa pahentaa asiaa, sillä ahdistaa etten silti kykene hiljentämään näitä ajatuksia.
Ulkonäköongelmat olen alkujaan saanut, yllätys yllätys, kiusaamisen takia. Olin 10v ja minua kiinnosti mikä tahansa muu enemmän kuin se miltä näytin. Käytin ongelmitta veljien vanhoja dinosauruspaitoja ja mitä ikinä nyt päälle laitettiin. Harvemmin pääsin oikeastaan shoppailemaan omia vaatteita, mutta se ei itseä lainkaan haitannut. On siis ihmeellistä, miten tämä haittasi paria ihmistä luokallani ja joitain rinnakkaisluokkalaisia. Kuulin kuittailua, haukkuja ja naljailua vähän väliä milloin missäkin yhteydessä. Ei hetkauttanut, ei kiinnostanut.
Yläasteella kiinnosti. Yläasteella olin muutenkin täysin hukassa, joten paineet siitä, millainen mun kuuluisi olla, ei auttanut asiaa. Kiusaaminen ei enää kohdistunut pelkästään ulkonäköön vaan minä olin ongelma. Kaikki minussa oli väärin. Itse silti takerruin pelkkään ulkonäköön, sillä jos olisin ollut kaunis niin ketään ei olisi kiinnostanut vaikka tykkäisin "vääristä" asioista. Kauneus olisi tehnyt musta muita paremman. Mutta nyt olin vääränlainen ja kaiken lisäksi ruma.
Lukiossa ei kiusaamista enää ollut enkä ulkonäöstäni ole kai yläasteen jälkeen varsinaisesiti pahaa kuullut. Epävarmuus jäi kuitenkin päälle. Koen, että ulkonäköni takia en ole ikinä kiinnostanut ihmisiä. Netissä on ollut niin paljon helpompi tutustua muihin, koska ulkonäkö tulee vasta tutustumisen jälkeen. Koulussa ja sosiaalisissa tilanteissa ekana nähdään miltä näytän ja todetaan että ei, ei kiinnosta. Kehuja saan tuntemattomilta vain heidän ollessaan tukevassa humalassa. "Sulla varmasti on kysyntää" joopa joo.
Eikä itseluottamusta ole kohottanut sekään, että olen myös kokenut haukkujen lisäksi toista ääripäätä. "Ahdistaa kun en oo yhtä laiha kun sä", "Oon niin kateellinen, että sun seura aiheuttaa pahaa oloa" jne. Mitä tällaiseen kuuluu vastata? Kiitos? Anteeksi? En tiedä, mutta tuollaiset kommentit on aiheuttanut kamalan olon. Syyllisyyttä siitä, että aiheutan epämiellyttävää oloa muille ja itseinhoa siitä, että olen taas väärän näköinen.
Tällä hetkellä naamani on ollut suurin ongelma. Koen sen hyvin epämuodostuneeksi läskikasaksi. En välillä vaan kestä peilikuvaani, joten meikatessa saan ahdistuskohtauksia ja ilman meikkiä talosta poistuminen on usein mahdotonta. Joskus ahdistaa olla ilman meikkiä edes vanhempieni nähden.
Olen näitä epävarmoja ihmisiä, jotka laittaa selfieitä instagramiin siinä toivossa, että joku pitäisi niistä. En kai varsinaisesti hae niillä huomiota, mutta toivon silti saavani palautetta mikä hiljentäisi omia ajatuksiani. Vaikka uskon, että mikään tykkäysmäärä ei siihen riittäisi. Ongelmahan ei tosiaan ole muut vaan oma itsetunto, mitä kukaan muu ei voi puolestani parantaa. Kehuja voisi sadella vaikka tuhansittain ja tuntisin silti samalla tavalla.
Kuva postauksen alussa on vuodelta 2013
