Fiilisten tuulettelua

Pahoittelut taas pidemmästä tauosta. Syy on taas tämä yleisin, eli oma mieliala vaan oli niin surkea ettei minkäänlaista kiinnostusta kirjoittamista kohtaan ollut. Eikä tässä pahemmin mitään kirjoittamisen arvoista ole tapahtunutkaan. Kävin kyllä Outokummussa ja nyt olen menossa sinne viikon päästä uudestaan, mutta en vaan saanut aikaiseksi kirjoittaa. Reissua ennen itseasiassa oli pidempi (jotain kaksi viikkoa..) kausi, kun olin ihan huippuhyvällä tuulella ja vastoinkäymisetkään ei lannistanut, mutta sitten alkoi tämä ankea lasku. Mulla saattaa hyvinkin olla päivän aikana joku pieni meno, jonka aikana olo on hyvänä, esim nään jotain kaveria, mutta kotiin palatessa makaan vaan sängyllä ja nukun suurimman osan ajasta. Tähän tarvittaisiin muutos, onneksi on tosiaan tuo matka tulossa. Rahahuolet painaa kyllä mieltä niin vahvasti tällä hetkellä, että toivottavasti saan ne pois mielestäni edes hetkeksi.

Saan romahduksia, vajoan pohjalle ja kerään itseni sieltä uudestaan ylös uskotellen, että kyllä tämä tästä. Vastoinkäymisten kasautuessa alan valmistautumaan uuteen romahdukseen ja joka kerta sieltä nouseminen on edellistä kertaa vaikeampaa. Koitan tarpoa tässä mudassa eteenpäin ja välillä tuntuu, että harteillani on omieni lisäksi myös muiden ihmisten huolet, jotka hidastaa tätä matkaa entisestään. Ketään en syytä, koska se ei ole kenenkään vika, että olen näin empaattinen ja huolehdin muista epäinhimillisen paljon, mutta joskus kannattaisi miettiä kuormittaako ympärillä olevia ihmisiä liikaa negatiivisuudellaan.
      Olen nähnyt netissä postauksia, missä ihmisiä sanotaan itsekkääksi, jos he kertovat masentuneen läheisen huolien vaikuttavan myös heihin ja mielestäni itsekkäämpää on ajatella, että ne eivät vaikuttaisi. Ketään ei missään nimessä saa syyllistää masentuneisuudesta, saati esittää tilanteen uhria, mutta joskus täytyy muistaa että maailma ei pyöri vain omien ongelmiesi ympärillä, vaan muillakin on omat arjen haasteensa ja, jos kuormitat jatkuvalla syötöllä heitä, tulee niistä selviytymisestä raskaampaa. Jatkuva huoli toisesta ihmisestä lamaannuttaa. Ota siis saamasi apu vastaan, mutta muista myös antaa sitä takaisin, älä vain vastaanota.

Olen aloittanut yhdessä nuortenryhmässä, missä käyn kahdesti viikossa ja siinä onkin mitä mun elämässä tällä hetkellä tapahtuu. Jonkin verran tulee kyllä kavereitakin nähtyä, mutta tällä hetkellä kaipaisi, ja tarvitsisi, enemmänkin sellaista rentoa sosiaalisointia ja olis ihan huippua, kun täällä lähellä asuisi joku kaveri joka tykkäisi mun kanssa aikaa viettää lyhyemmälläkin varoitusajalla. Tosi usein tulee fiilis, että tahtoisin katsoa leffaa jonkun kanssa tai vaikka käydä kävelyllä tai kiertelemässä kaupoissa, mutta ei mulla ole oikein ketään, ketä pyytää. Omaa syytähän tämä myös on, koska oon kovin awkward ihminen ja harvojen kanssa voin ottaa oikeasti rennosti.
      Yksinäisyys on perseestä. On kamalaa kuunnella mielen jatkuvaa kuiskintaa siitä, että en ole tarpeeksi hyvä. Olen väärän näköinen, tykkään vääristä asioista, puhun liikaa, puhun liian vähän... Lista jatkuu ikuisesti. En tiedä, mistä uusia kavereita voisi saada saati miten säilyä tarpeeksi mielenkiintoisena nykyisten silmissä. Jatkuva häpeä ja yksinjäämisenpelko tekee kaikesta niin vaikeaa. Miksei asiat voisi olla vain yksinkertaisia.

Kuitenkin, jotain toivoakin pilkottaa horisontissa, nimittäin olen saanut kutsun kouluhaastatteluun! Vaikka omaan pessimistiseen tapaani odotukset eivät ole korkealla tämän asian suhteen, säilytän mielessä pienen toivonkipinän, jos vaikka sieltä koulupaikka tärppäisikin. Mutta siitä kirjoittelen lisää vasta, kun asiat varmistuu suuntaan tai toiseen.